Development of an empathic stance Dialogical sequence analysis (DSA) of a single case during clinical child neurological assessment procedures

DEVELOPMENT OF AN EMPATHIC STANCE – DIALOGICAL SEQUENCE ANALYSIS (DSA) OF A SINGLE CASE DURING CHILD NEUROLOGICAL ASSESSMENT PROCEDURES The focus of this research was the child neurological assessment as parent’s process of change. The case material of the research consisted of video-recorded and transcribed encounters between the parents and staff at the paediatric neurological outpatient clinic during the assessment of a 4-year-old girl who was referred to the child neurological team due to contact and communication problems. The dialogues between the parent and the professionals were analysed through dialogical sequence analysis (DSA), which is a conceptual tool and method for examining dialogical patterns in utterances. The interactive pattern between the parent and the child, which started to manifest during the initial assessment process and the first session, was formulated by DSA. Development of the parent’s observing stance on the problematic pattern was traced using the assimilation model, which illustrates therapeutic change and qualitative changes in the initial situation as a sequence of eight consecutive stages. The central finding of the first sub-study is that the child neurological assessment has therapeutic implications for the parent. What in the initial stage was perceived solely as the child’s behavioural problem was gradually formulated into an interactive pattern between controlling/coercive–adaptive or controlling/coercive–rebellious/resisting. As the assessment proceeded, the parent’s own role in the pattern was brought into empathic observation and as the object of selfreflection. The parent’s sense of otherness in relation to the child also developed. During the course of a three-month follow-up, the parents had developed new methods of interacting with the child and controlling their own behaviour in conflict situations. The parents perceived the child as an individual actor and not solely as someone who is defined through the parent’s position. The results of the first theory-based case study suggest that the development of a reflective, empathic relationship with oneself precedes the formation of an empathic relationship with another person. The second theory-based case study (of the same case) illustrates the changes in the parent’s positioning and the parent forming an empathic relationship with herself and with the other during a short episode in the course of a single session. The second sub-study illustrates the stages during which the parent’s position changed from her own perspective into acknowledging the child’s perspective and gaining a sense of otherness in relation to the child. This process was mediated by the observer position which enabled perceiving the whole interaction pattern, in which the parent participated and in which her actions affected both herself and the other party. The third sub-study focuses on the same case as the two previous sub-studies. It illustrates how the problematic interaction pattern was manifested as a conflict during a network meeting between the parents and the preschool staff, which took place at the end of the child’s assessment process. The conflict was resolved by the neuropsychologist formulating the situation as a problematic pattern and from the perspective of the child. The stages of conflict resolution and the development of an empathic stance were analysed and illustrated through DSA. The child neurological assessment process can be a therapeutic intervention for the parent. The micro-analytical method of dialogical sequence analysis, combined with the assimilation model, proved to be applicable when examining individual results within child care and assessment processes. The research shows that dialogical sequence analysis can also be applied while examining interaction within group situations. Tikkanen, Soile Development of an empathic stance Dialogical sequence analysis (DSA) of a single case during clinical child neurological assessment procedures Joensuu, University of Eastern Finland, 2015 Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 68 ISBN: 978-952-61-1748-5 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-1749-2 (PDF) ISSN: 1798-5633 (PDF) TIIVISTELMÄ: EMPAATTISEN NÄKÖKULMAN MUOTOUTUMINEN– TAPAUSTUTKIMUS LASTENNEUROLOGISESTA TUTKIMUSPROSESSISTA DIALOGISTA SEKVENSSIANALYYSIA (DSA) KÄYTTÄEN Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin lastenneurologista tutkimusprosessia kehittymistapahtumana vanhemman kannalta. Tutkimuksen tapausaineisto koostui videolle nauhoitetuista ja litteroiduista vanhemman ja työntekijöiden keskusteluista 4-vuotiaan puheen ja kontaktiongelmien vuoksi tutkimuksiin lähetetyn lapsen moniammatillisessa tutkimusprosessissa lastenneurologian poliklinikalla. Vuorovaikutusasetelmia vanhemman ja työntekijän ilmaisusta hahmotettiin dialogisen sekvenssianalyysin (DSA) avulla, joka on käsitteellinen jäsennysväline ja menetelmä ilmaisussa näyttäytyvien dialogisten asetelmien tutkimiseksi. Tutkimusprosessin alkutilanteessa ja ensimmäisellä käynnillä hahmottuva vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutusasetelma formuloitiin DSA:lla. Kehittymisen vaiheita vanhemman ongelmallisen asetelman havainnoinnissa tarkasteltiin assimilaatiomallin avulla, joka kuvaa terapeuttista muutosta ja alkutilanteen laadullisia muuntumia kahdeksana peräkkäisenä vaiheena. Ensimmäisen osatutkimuksen keskeinen tulos on, että lastenneurologisella tutkimusprosessissa on terapeuttisia vaikutuksia vanhemman kannalta. Alkutilanteessa vain lapsen käyttäytymisongelmana hahmottunut jäsentyi vähitellen vanhemman ja lapsen välisenä vuorovaikutusasetelmana kontrolloi/pakottaa – mukautuu tai kapinoi/vastustaa. Tutkimusprosessin kuluessa vanhemman oma osuus asetelmassa tuli empaattiseen tarkasteluun, ja itsehavainnoinnin kohteeksi. Myös vanhemman toiseuden taju suhteessa lapseen kehittyi. Seurannassa 3 kk kuluttua vanhemmille oli kehittynyt uusia keinoja toimia lapsen kanssa ja myös oman toimintansa hillintään konfliktitilanteissa. Lapsi hahmottui vanhemmalle erillisenä toimijana eikä ainoastaan vanhemman asemoitumisesta käsin määrittyvänä. Ensimmäisen teoreettisen tapaustutkimuksen tulokset antavat näyttävät, että reflektiivisen, empaattisen suhteen muodostuminen itseen edeltää empaattisen suhteen muodostumista toiseen. Toinen teoreettinen tapaustutkimus kuvaa vanhemman asemoitumisen muutoksia ja empaattisen suhteen muodostumista itseen ja toiseen yhden käynnin kuluessa lyhyen episodin aikana samassa tapauksessa. Toinen osatutkimus havainnollistaa ne vaiheet, joiden kautta vanhemman näkökulman muutos äidin omasta näkökulmasta lapsen näkökulman huomioimiseen ja toiseuden tajuun suhteessa lapseen eteni sellaisen havaitsijaposition välittämänä, josta käsin voi tarkastella koko vuorovaikutusasetelmaa, jossa on osallisena sekä oman toiminnan seurauksia itselle ja toiselle. Kolmas osatutkimus kuvaa ongelmallisen vuorovaikutusasetelman näyttämöllistymisen konfliktina saman lapsen tutkimusprosessin loppupuolelle sijoittuneessa päiväkotineuvottelussa sekä sen laukeamisen sen seurauksena, että työntekijä muotoili meneillään olevan tilanteen ongelmallisen asetelman kaltaisena ja Sadun näkökulmasta. Neuvottelussa syntyneen konfliktin ratkeamisen ja empaattisen näkökulman rakentumisen vaiheet analysoitiin ja kuvattiin DSA:lla jäsennettyä alkuformulaatiota käyttäen. Lastenneurologinen tutkimusprosessi voi olla terapeuttinen interventio vanhemman kannalta. Tutkimuksessa assimilaatiomallin kanssa käytetty mikroanalyyttinen menetelmä, dialoginen sekvenssianalyysi, osoittautui käyttökelpoiseksi lasten hoitoja tutkimusprosessien yksilöllisen tuloksellisuuden tarkastelussa. Tutkimus osoittaa, että dialoginen sekvenssianalyysi toimii myös ryhmätilanteiden meneillään olevan vuorovaikutuksen tarkastelussa.